Perustin kaupan. Sen voi löytää täältä. Olisi mukavaa, jos joku ostaisi. Itsellehän tuosta ei juuri mitään jää käteen, mutta on hauskaa päästää oma mielikuvitus irralleen.

Kaivannut rakkautta jo monta päivää. Iltaisin on miltei mahdoton alkaa nukkua - vaivaavat asiat aivan liikaa. En vain oikein kykene keskittymään mihinkään kunnolla ja ajatus edessä häämöttävistä kirjoituksista pelottaa.

En taida saada elämääni koskaan järjestykseen. Harmi.

Tuntuu siltä, että pitäisi aina itse kestää, mutta muut saavat sortua silloin kun siltä tuntuu. En minäkään aina jaksa ja kaikki ne "onneksi sä oot niin järkevä" -lausahdukset saavat minut puremaan huuleni verille. Onneksi jotkut osaavat avautua. Välillä tuntuu siltä, etten osaa edes kirjoittaa anonyymisti nettijournaliin. Oikeasti, niin kauan kuin muistan olen antanut ihmisten polkea minut jalkojensa alle. Olen saanut toimia aina niinä korvina, mutta hetkenä, jolloin voisin itse tarvita tuudittajaa ja rauhoittajaa, kukaan ei ole paikalla. Valmiudessa. Onko ratkeaminen ja lyyhistyminen vain tiettyjen ihmisten yksinoikeus? Haluaisin ihmisen, joka oikeasti on läsnä silloin, kun tarvitsen keskustelua, käsitteli se sitten vaikka tiskaamista tai jotain syvempää. Surullista ajatella ettei ole ollut kertaakaan kenenkään kanssa niin hyvä ystävä, että olisi uskaltanut luoda syvemmän siteen kertomalla itsestään enemmän. Luottamalla. Puhumalla. Suuret asiat alkavat pienistä asioista. Ensin olisi hyvä löytää joku, joka haluaisi oikeasti pysyä vierellä. Minä kuuntelisin. Minua kuultaisiin. Koputtaisipa joku oveen ja sanoisi ettei ikinä lähde.

Pelottaa oma tulevaisuus ja sen tyhjyys. Pelottaa se, että saatan jatkaa elämääni näin vielä monia vuosia. Kymmeniä. En halua sitä, mutta muuttaminen on yllättävän vaikeaa, vaikka kyseessä olisi kuinka pienet seikat. En osaa yhtäkkiä lähteä ihmisten pariin, kun olen opetellet erakoitumista vuosia. Sain joskus päähäni, että yksinäisyys on se, jota ihannoin ja eristin itseni muista. Toivoin silti jonkun seuraavan, pitävän kädestä ja halaavan, mutta pysyvän sopivan välimatkan päässä, jos halusin olla itsekseni. Ehkä kaikki johtuu vain siitä, että vaadin ympärilläni olevilta ihmisiltä aivan liikaa. Haluaisin suukon otsalle.

Epäilys on kasvanut suunnattomaksi. Epäilys siitä, ettei tätä kukaan lue. Jos joku eksyy tänne, voiko jättää vaikka huutomerkillä varustetun kommentin, jotta tiedän olevani elossa. Pliis.

Tuntuu aina haaskaukselta murehtia, vaikka voisi senkin ajan hymyillä aidosti. Sisällä ehkä liikaa. En tiedä. Kaipaan jotain. 

Katsonut tänään paljon animea. Paljon. Tai siis ei mitään ihmeellistä määrää, mutta pitkästä aikaa useamman jakson kuin vain yhden tai kahden.

- 3 jaksoa Rurouni Kenshin OVA 1
- 1 Card Captor Sakura
- 1 Chobits
- 1 .hack//SIGN
- 2 Fullmetal Alchemist

Pää pyörällä.

Kurkku on inhottava käheä, varmaan olen tulossa kipeäksi.

Olisi katsottavana kuusi jaksoa Fullmetal Alchemista, saman verran Full Metal Panicia, Gravitationia jakson verran, Card Captor Sakuraa paljon jne. Lisäksi pitäisi kääntää Fruits Basket-mangaa, jotta voisi tehdä torrentin ekasta chapterista ja lisätä sivuille. Jaksaisi kuitenkaan nyt.

Yksin kotona. Paljon aikaa tehdä kaikkea, mutta tuskin kuitenkaan teen mitään. Oli tarkoitus aloittaa tekemään pipoa nyt kun vihdoinkin saa olla rauhassa ihan oikeasti, mutta koneelle jämähdin. Ehkä ärsyttävintä, sillä en saa takamustani millään tuolista irti, koska löydän jatkuvasti lisää sivuja, joilla pitäisi käydä. Kirjoitusten tulokset ovat myös kuulemani mukaan tulleet, mutta koululle liian pitkä matka (25km), eikä kyllä tavallaan kiinnostakaan millaiset tulokset ovat. Keväällä taas uudelleen. Tympeää.

Tulee aina niin näkymätön olo.